Nyt on iskenyt neljänkympin kriisi! Kai se sai alkusysäyksen siitä,kun vartalo ei tahdo palautua entiselleen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Yhtäkkiä sitä alkoi miettimään,että mitä kaikkea mahdollista ikääntyminen tuokaan eteen.Haluaisi pysäyttää ajan. Miehelle motkotin,miten helpolla ne pääsevät lastenhankinnassa.Epäreilua.
Harmistuminen ei suinkaan tarkoita,ettenkö olisi iloinen lapsistani.Ärsyttävää on se,miten mies pääsee kuin koira veräjästä...
Anopille tuskailin,kun ei tahdo enää päästä entisiin mittoihin.Hän palautti minut maanpinnalle,sanomalla että tulisi olla kiitollinen kun saa olla terve.Hän itse sairastaa mm.Parkinsonin tautia.Olen yrittänyt työstää asiaa,mutta outo surumielisyys vain hiipii tajuntaan.Pakko alkaa myöntämään,että tässä ikäännytään ja vauhdilla.Ja taas ympyrä sulkeutuu ajatukseen,että minulla on siis vain tämä päivä,tämä hetki.Elän sen niin kiitollisena kuin pystyn,iloiten minulle tärkeistä asioista ja heitän turhat,toissijaiset asiat mielestäni.Minun mieheni ja lapseni ovat arvokkainta,mitä voin saada.Saan rakastaa heitä tässä ja nyt.Tällaisenaan.Ja he hyväksyvät minut vikoineni ja puutteineni.Samoin minä heidät.